Rolf Haikkola 14.7.1927-15.3.2024

Lapsuudella on oma merkityksensä minun urheilukipinääni.  Synnyin kuusikiloisena pappa Jarlin ja Alli mamman turvalliseen maalaiskotiin ja kaikkiaan seitsemän muun sisaruksen joukkoon. Lapsena elämäni oli turvallista ja melko vakaata. Sisarusten kanssa leikit olivat vilkkaita ja jopa rajujakin. 

Luulen, että juuri siksi pappamme rakennutti yleisurheilun suorituspaikkoja piha-alueelle. Pihallamme oli korkeus-, seiväs- ja pituushyppypaikat sekä keihäänheiton lisäksi myös kuula– ja kiekonheittoringit. Kylän nuoret kävivät iltaisin harjoittelemassa ja kilpailemassa pihallamme. Talvella olivat hiihtoladut aina auki ja koulussakin kilpailtiin. Kotona olivat voimistelurenkaat ja nyrkkeilyhanskatkin, kyllä siinä kokeiltiin kuka on kuka. Pappa oli hyvin vaativa; meidän tuli osallistua kesällä maatalon laajin työtehtäviin, vähintäänkin juurikaspellolle pääsi aina rikkaruohoja kitkemään.

Lapsesta lähtien olimme tottuneet kilpailemaan vähän kaikissa lajeissa. Olin kai viiden vuoden ikäinen, kun pappa yllytti minut 500 metrin juoksukilpaan vanhempien veljieni kanssa. Kuvittelin juoksevani erityisen hyvin, mutta muut veljekset eivät nähneet mitään erikoista minun juoksussani. Tästä kuitenkin alkoi unelmointini urheilusta.

Sotavuosina ei urheilua harrastettu paljoakaan, mutta se ei ollut este pienen pojan unelmille. Sotavuosina työskenneltiin maataloissa nuorina ja minäkin olin jo 14 vuotiaana miesten töissä; niitettiin viljaa ja tehtiin muita maatalon töitä. Työväkeä tarvittiin paljon ja sodan loppuessa meilläkin oli viisi sotavankia työssä. Jouduin näkemään ja kokemaan sodan pommitukset, suuret lentolaivueet, desantit ja puutteet. Tavoitteet eivät olleet kovin suuret. Sota-aikana ei saanut järjestää mitään juhlatilaisuuksia missä tanssittiin, joten nuoret kokoontuivat pienissä ryhmissä jonkun kotona.

Vuonna 1944 sodan loppuvaiheissa ryhdyin salaa harjoittelemaan hiihtoa omin neuvoin, hyvällä tuloksella. Voitin vuonna 1945 hiihdossa Suomen mestaruuden alle 18 vuoden sarjassa. Tästä alkoi aktiivinen urheilija-urani joka kesti 13 vuotta. Aluksi kilpailin vain hiihdossa mutta samanaikaisesti harjoittelin kestävyysjuoksua. Edustin ensin Mörskom Starttia. Voitin piirimestaruuksia juoksumatkojen lisäksi, niin kuulassa kuin kiekossakin. Vuonna 1946 siirryin Myrskylän Myrskyyn. Kilpailin Myrskylän Myrskyssä niin hiihdossa kuin yleisurheilussa ja saavutin silloin ikäluokkani SM – mestaruuksia. Olin mielestäni oikealla tiellä.

Syksyllä 1947 tuli komennus Olympialeirille sotilaspartiohiihtoon kolmeksi kuukaudeksi Äkäslompoloon. Sotilaskuorma-auto oli ensimmäinen auto, joka pääsi ajamaan perille Äkäslompoloon. Harjoittelu ja kilpaileminen oli joskus erittäin kovaa kun piti hiihtää umpihangessa kivääri ja raskas reppu selässä. Kaikki oli kuitenkin mennyt hyvin ja oli hienoa viettää harjoitellen ja hiihtäen kolme kuukautta Lapin upeilla lumilla. Minut oli jo alustavasti valittu olympiajoukkueeseen, kun joululoman jälkeen pidettiin kansalliset hiihtokilpailut Hämeenlinnassa. Kilpailu oli normaali 15 km ja hiihto ilman ammuntaa. Lähdin matkaan alkupäässä ja yöllä oli satanut paljon lunta. Hiihto sujui aluksi hyvin kunnes tuli eteen suo, edellä hiihtäneet tulivat vastaan selkä edellä. Kaikkien kärkipään hiihtäjien sukset olivat jäätyneet. Suolla lumen alla oli vettä. Siihen minunkin hiihtoni loppui ja putosin olympiajoukkueesta. Tämä epäonnistuneen hiihdon jälkeen siirryin kestävyysjuoksijaksi.

Vuonna 1948 avioiduin Ailan kanssa. Yhteisiä avioliittovuosia kertyi yhteensä 67 vuotta. Aila hoiti lapsiamme Riittaa ja Royta, kun olin paljon poissa kotoa urheilun ja työn takia. Aila oli kodin sydän. Hän vastasi lastemme hyvinvoinnista, ruoasta, koulunkäynnistä ja käyttäytymisestä.  Vietimme paljon yhteisiä hetkiä suvun kanssa ja ovemme olivat aina auki sukulaisille, urheilijoille ja ystäville.

 Perhepiiriin saatiin muitakin maaottelutason juoksijoita kun sisareni May-Britt meni naimisiin 5000m olympiaedustaja Ilmari Taipaleen kanssa. Siinä kisailtiin ihan perhepiissä, leikiten.

Tein pitkään ansiotöitä urheilun parissa päivisin ja iltaisin olin valmentajana. Elämäni muuttui kuitenkin täydellisesti, kun jäin eläkkeelle. Jatkuva työnteko loppui ja jäi paljon enemmän aikaa Ailalle. Hänen kanssaan sitten kiersimme maailmaa yhdessä Euroopassa, Thaimaassa ja Yhdysvalloissa. Yhdysvalloissa oleilimme pitkiäkin aikoja mm. Los Angelesissa, Havaijilla ja Floridassa.

Saan olla ylpeä lapsistani ja erittäin iloinen lapsenlapsenlapsistani. On hienoa olla isopappa, niin paljon iloa ne pienet tuovat arkeeni. Ihan lähiperheessäni, tyttären tyttäreni, Heidi Clark o.s. Lönnberg on ollut myös koripallon nuorten- ja naistensarjoissa maaotteluedustajana. Sitäkin on ollut mukavaa seurata ja olla vähän mukana antamassa juoksuohjausta Espoo Basket Teamin tytöille.

Minusta tuli Ailan omaishoitaja 18 vuodeksi. En voi vieläkään olla ihailemasta Ailan positiivista elämänasennetta, vaikeista sairauksista huolimatta. Tämä aika oli hyvin antoisaa aikaa minulle, opin tuntemaan elämän tarkoitusta. Ailan poismeno aiheutti tyhjiön elämääni, kun ei ole enää hoidettavaa.

Saan olla erittäin iloinen, että terveyteni on ollut hyvä. Lapset ja ystävät ovat olleet tarvittaessa apunani huonoina päivinä. On arvokasta saada tällaiset ystävät ja lapset ympärilleen. Perheen, suvun ja ystävien läsnäolo on aina merkinnyt minulle ja Ailalle todella paljon.

Olinhan jo koko lapsuuteni ja nuoruuteeni ollut mielestäni urheilija, mutta muutto Myrskylästä Poriin vuonna 1951 teki minusta mielestäni ammattimaisemman urheilijan. Muutin Myrskylästä Poriin urheilun vuoksi, päästäkseni Olli Virhon valmennukseen. Tietenkin myös työ Rosenlewillä antoi tähän mahdollisuuden. Se oli melkoinen muutos perhe-elämään, työhön ja ennen kaikkea juoksuharjoitteluun. Viihdyimme Porissa kolme vuotta. Seurani oli Rosenlewin Urheilijat 38. Seura menestyi hyvin sekä viesti- että maastojuoksuissa. Viestissä seura voitti Tukholman katujuoksun ensimmäisenä suomalaisena seurana. Myös minä menestyin urheilijana; minut valittiin ensimmäistä kertaa maaotteluun edustamaan Suomea. Vuonna 1952 minut valittiin Norja-Suomi maaottelu edustajaksi 1500 metrille. Kun Olli Virho muutti Espanjaan valmentajaksi, muutimme perheen kanssa Helsinkiin.  Muutto Poriin oli ollut monessa mielessä eräänlainen kokeilu.

Urheilu on vienyt minua paikasta toiseen valmennusolosuhteiden, valmentajien ja juoksumahdollisuuksien vuoksi. Ja tällä kertaa HKV antoi minulle mahdollisuuden kehittyä juoksijana. Ylivalmentaja Armas Valste aloitti minun valmennukseni ja siitä olin tyytyväinen.

Muutto Helsinkiin muutti myös valmennusta. Otaniemen urheiluhalli oli Espoossa ja siellä pystyi talvisin tekemään nopeusharjoittelua, vaikka radan pituus oli vain 200 metriä. Harjoitukset onnistuivat hyvin ja huomasin harjoittelun tehokkaaksi.  Suomen maastomestaruuden kevätkisoissa saavutin hopeamitalin ja syksyn maastomestaruuskilpailussa kultaa. HKV menestyi myös joukkuekisassa. Viestikisoissakin olin mukana voittamassa toista sijaa 4x800m ja 4x1500m. Kalevan kisoissa sijoituin 5000 metrillä pronssille, joten talviharjoittelu tuotti tulosta.

Meillä oli Urho Julinin kanssa äärimmäisen kova taistelu vuoden 1954 maaotteluissa. Urho Julin voitti Ruotsi maaottelun ja minä Länsi-Saksa maaottelun, mutta kaikissa maaottelujuoksuissa meillä oli melkein sama aika. EM-karsintakisat minä voitin 0,8 sekunnilla. Kamppailumme oli tosi mieluisaa katseltavaa yleisölle. Urho Julin oli pienikokoinen ja minä taasen kookas, tämä kokoero vaikutti yleisön reaktioihin! Kun EM kisojen aikana minulle tuli pahoja suolistovaivoja enkä sen jälkeen enää pystynyt harjoittelemaan toivotulla tavalla, päätin pikkuhiljaa lopettaa aktiivikauteni. Jatkoin kuitenkin vielä vuonna 1955 aktiivikauttani, mutta jouduin vähentämään harjoitusmääriä jonkin verran. Yritin kilpailla normaalin tapaan.  Tuloksissa ei vielä näkynyt vähennetty harjoitusmäärä, sillä olin 5000m SM- kisojen kolmas kuten edellisenäkin vuonna ja jopa paremmalla ajalla. 1500m viestijoukkueemme teki myös uuden SM ennätyksen. 

Jatkoin seuraavana vuonna yhä kilpailemista, ollen maastojuoksussa viides ja Kalevan Kisojen kolmas 5000 m matkalla. Brasiliassa juostava Sao Paulon uudenvuodenyön katujuoksu oli hyvin tavoitettu kilpailu. Syksyllä pidettiin karsinnat siitä, kuka pääsee kisaan ja lähtemään unelmamatkalle Brasiliaan.  Minä voitin karsinnat, mutta mitään tietoa ei liitosta tullut, että olenko kuitenkaan se valittu henkilö kisaan. Kun tieto tuli valinnastani kaksi viikkoa ennen kisojen alkua, olin jo aikoja sitten jättänyt kovan harjoittelun. Voitte vain kuvitella, kuinka paljon siinä vaiheessa minua harmitti ja kunpa olisin tiennyt valinnastani aikaisemmin! 

Tämän sain sitten kokea myös itse juoksussa. Kilpailumatka oli seitsemän kilometriä katujuoksuna. Minulle kävi vain niin, etteivät lihakset toimineet tarvittavalla tavalla. Viimeisellä kilometrillä olin kärkijuoksijan tuntumassa, en väsynyt, mutta lihakset eivät vain vieneet minua eteenpäin. Näinhän siinä käy kun ei valmistella kunnolla. Matka oli hieno kaiken puolin. Lomailuun ja Copacabanan rannoille jäi aikaan sitten kisojen jälkeen. Tähän vuoteen 1957 päätin aktiivikauteni juoksijana.

Yhteenvetona totean mikä oli onnistumiseni takana, oli usko omaan itseeni. Ei pidä odottaa, että joku tekee sinun edestäsi jotakin, vaan kyse on siitä, mitä itse voin tehdä asiani hyväksi. Totean, että mikään ei ollut mahdotonta; kun uskoo unelmiin, menestyy.

Suomen mestaruuskilpailujen mitaleja henkilökohtaisissa lajeissa yhteensä 14 mitalia:

• 6 kultamitalia
• 2 hopeamitalia
• 6 pronssimitalia 

Joukkuelajeissa Suomen mestaruusmitaleja kertyi 19 kappaletta:

• 9 kultamitalia
• 8 hopeamitalia
• 2 pronssimitalia

Maailmantilastossa vuonna 1954 10.sija (3000m ja 5000m)

Suomi- Norja maaottelu 1952 – 1.sija (1500m), 3.sija (5000m)

Ensimmäinen maaotteluedustukseni.

Minut oli valittu maaotteluun 1500m juoksuun, mutta 5000m edustaja sairastui ja minut määrättiin juoksemaan myös 5000 metriä. Voitin ensimmäisen maaottelujuoksuni.

Suomi-Jugoslavia vuonna 1954 – 3.sija (5000m)

Länsi-Saksa-Suomi vuonna 1954 – 1.sija (5000m)

Voitto oli hyvin merkittävä, sillä Saksaa edusti Herbert Scahde, joka oli Helsingin Olympiakisoissa 5000 metrillä kolmas. Muutenkin tämä juoksu oli minulle kova koitos. Aikaisemmin kesällä EM kisoissa minulle oli pahoja suolistovaivoja (pohjukkasuolen haava). Tämä oli vaivannut minua koko kesän. Nyt jouduin taistelemaan kierros kierroksen jälkeen, punniten pystynkö vielä uuden kierroksen verran.  Juoksu eteni viimeiselle kierrokselle ja takasuoralla Julinin kanssa aloimme loppukirin ja voitin maaottelujuoksun.

Suom-Ruotsi maaottelu 1954 – 2.sija

Perinteinen taistelumaaottelu, tälläkin kertaan katsomossa lensivät hatut ja sateensuojat heiluivat. Yleisö ulvoi, kun takasuoralla Julinin kanssa lähdimme karkuun ruotsalaisilta. Julin voitti, minä hopealla rinnan mitalilla hävinneenä, tiukkaa taistelua, kuten kaikissa käymissämme maaotteluissa.

Unkari – Suomi maaottelu 1954 – 3.sija

Unkarilla oli kovia kestävyysjuoksijoita siihen aikaan ja heidän erinomaisten taktikointien kanssa olin kovilla.

Euroopan Mestaruuskisat Bern 1954 – 11.sija

Karsinoiden jälkeen minut valittiin vuoden 1954 Euroopan Mestaruuskilpailuun Berniin. Alkuerät menivät melko hyvin ja pääsin finaaliin, jossa oli 15 juoksijaa. Finaalissa olin sijalla 11. Kisat menivät huonosti osaltani ja se johtui näistä pahoista suoliston haavoista, joista kärsin. Tämän jälkeen en pystynyt enää harjoittelemaan toivutulla tavalla, joten päätin lopettaa aktiivikauteni vähitellen.

Ruotsi – Suomi maaottelu 1955 – 5.sija (5000m)

Unkari – Suomi maaottelu 1956 – 6.sija (5000m)

Päätettyäni aktiivikauteni ryhdyin HKV:n kestävyysjuoksuvalmentajaksi työni ohella vuonna 1958. Saavutin hyviä tuloksia valmentajana alusta lähtien ja pian minut valittiin HKV valmennuspäälliköksi ja sitä kautta Helsingin piirin kestävyysjuoksuvalmentajaksi. Uskoin siihen, että jos valmennuksessa todennäköisyys on totta, niin onnistumisen mahdollisuus on olemassa. Ymmärsin, että jos asiat eivät tapahdu, niin niiden eteen on tehtävä töitä.  Olin menestynyt HKV:n valmentajana ja tämän johdosta tuli kutsu SUL:n valmentajaksi. Tätä tehtävää hoidin päätyöni ohella kuusi vuotta. Vähitellen ryhmästäni muodostui Raaka-Rollen kopla, joka menestyi hyvin ja josta yleisökin piti.  Lehdistö totesi että ”Haikkola rakensi juoksutallilleen vahvan identiteetin, jonka raskasta harjoittelua kevennettiin veljellisellä ilonpidolla”. Usein tämä ilahdutti yleisöä ja toisaalta ärsytti perinteisiä vakavikkoja.

Urheiluhistorioitsijat ovat myös todenneet, että Raaka-Rollen kopla yhdisti ensimmäisenä edustusurheiluun huumorin 60-luvulla. Raaka Rollen koplaan kuuluivat hienot juoksijat: Pekka Juutilainen (Parta- Pekka), Keijo Ceder(Karski-Keijo), Timo Iitiä (Himo-Timo), Ilmari Kurkivuori (Mäntsälän Orhi), Pertti Sariomaa (Bison), Reijo Takko (Rasva-Reiska) ja Tauno Wallenius (Osgar). Pekka Juutilainen on todennut, että Raaka-Rollen Koplan seitsemää juoksijaa yhdisti ehdoton luottamus valmentajaansa.

Kaikki ei aina mene suunnitelmien mukaan ja niin kävi myös koplalle. Vuonna 1966 järjestettiin EM-kisat Budapestissä. Kesällä kaikki olivat erinomaisessa kunnossa, joten odotukset olivat korkeat kisojen suhteen. Kaksi viikkoa myöhemmin kaikki oli ohi. Juutilaisen Pekka harjoitteli vesijuoksua järvessä ja astui siellä olevaan kantoon, sai kantapäähän vamman ja kausi oli pilalla. Ilmari Kurkivuori korjaili talonsa kattoa ja putosi sieltä.  Hän loukkasi selkänsä ja kausi oli pilalla.  Pertti Sariomaalla oli vanha vika selässä, joka uusiutui kivihommissa ja kausi oli ohi.  Keijo Ceder sairastui influenssaan ja hänkin oli poissa pelistä.

Tämä oli kova paikka valmentajalle. Nyt ei yhtäkään Koplan juoksijaa pystynyt osallistumaan EM kisoihin, ainoastaan valmentaja pääsi lähtemään. Koplan toiminta päättyi vuonna 1966. Se oli valmentajalle monessa mielessä haastavaa ja itsetutkiskelun paikka. Kaikki loppuu aikanaan ja niin minäkin lopetin työnantajan toiveesta valmentamisen vuonna 1967.

Muutama vuosi ehti kulua, kunnes Lasse Virén tuli pyytämään minulta valmennusohjeita. Vuosi oli 1969. Perusteellisen keskustelun jälkeen sovimme, että ryhdymme yhteistyöhön, josta ei ulkopuolisille paljoa haluttu kertoa. Minä laadin harjoitusohjelmat vuonna 1970 ja hän joko hyväksyisi ne tai ei. Virénin valmennus kulki onnellisten tähtien alla. Kaikki tietävät miten yhteistyö onnistui ja johti neljään olympiakultaan ja kolmeen maailmanennätykseen. Mutta ennen kun tähän päästiin, vaadittiin paljon työtä ja hikeä. Mitään ei todellakaan saa ilman uhrauksia. 

Harjoituskilometrien määrät kasvoivat rajusti vuodesta 1969 alkaen. Alle 3000 harjoituskilometrin määrästä siirryttiin yli 8000 harjoituskilometriin vuoteen 1974 mennessä. Samalla tulokset paranivat. Yllättäviä esteitä tuli kuitenkin ulkopuolisten taholta. Olympiakomiteassa oltiin sitä mieltä, että Lassea ei tulla valitsemaan Münchenin olympiakisoihin 10 000 metrille. Pitkien neuvottelujen jälkeen saimme Olympiakomitean vakuuttuneeksi, että Lasse on paikkansa joukkueessa ansainnut. 

Münchenissä 1972 minulle tuli ongelmaksi kisapassin saaminen. Pääsin joukkueen mukana kisakylään, Carl-Olof Homénin ansiosta. Täältä minun piti sitten saada kisapassi päästäkseni kulkemaan harjoituskentälle ja kisakylään. Valmentaminen olisi hankalaa, jos en pääsisi tarvittaessa kisakylään. Kisapassiasioiden hoito oli kuitenkin hyvin hidasta. Kisapassin puuttuminen esti minua toisaalta poistumasta kisakylästä. Tilanne muuttui kiusalliseksi, kun vartijat neljästi vaativat minua poistumaan kisakylästä, kun sitä kisapassia ei ollut heille esittää. Kaikki lopulta onnistui ja sain keskittyä kisoihin ja valmentamiseen. Siihen aikaan Olympiakomiteassa oltiin sitä mieltä, että henkilökohtaisia valmentajia ei tarvita olympialaisten kisakylässä.

Erimielisyyttä valinnoista Olympiakomitean kanssa oli taas vuonna 1976 Montrealin suhteen. Lassen valinta maratonille ei ollutkaan itsestäänselvyys vaan Lassen valinnasta oli taisteltava erikseen. Valmennettavani Håkan Spik taas oli jo valittu kisoihin. Myös kisapassin kanssa oli sama ongelma kuin Münchenissä. Joukkueenjohtaja ilmoitti minulle, että ei ole mitään mahdollisuuksia saada minulle kisapassia. Nyt jo tiesin miten toimia ja kisatoimistossa kysyttiin vain kuinka monta tarvitsen. Sitten vain joukkueenjohtajan hyväksyntä anomukselleni, jonka hän pienen neuvottelun jälkeen hyväksyi.

On ollut hienoa saada valmentaa niin upeaa kilpailijaa kuin Lassea, miestä ilman hermoja, kuten olen useasti todennut. Hän on antanut minulle hienoa yhteisiä muistoja ja kokemuksia, jotka kantavat koko elämän. Lassen lisäksi valmennukseeni tuli Seppo Tuominen joka juoksi uuden ME:n sisähallissa 10 000 metrillä. Seppo Tuominen oli kovavauhtinen juoksija, joka rohkeilla juoksuillaan kehitti koko suomalaista kestävyysjuoksua. Håkan Spikin mukaantulo perustui etäisvalmennukseen, sillä hän asui Kruunupyyssä. Itse ihmettelin, miten valmennusohjelmat tepsivät erinomaisesti etäisvalmennuksesta huolimatta. Hän kehittyi kolmessa vuodessa piirikunnalliselta tasolta olympiaedustajaksi Montrealin olympialaisten maratonilla sijoittuen sijalle 16. Hannu Valkonen oli myös valmennuksessani ja hänen tuloksensa olivat SM tasolla.

Oliko tässä valmennuksessani jotain, miksi sitä kannatti tehdä ja nähdä vaivaa? Oli varmasti, mutta mitä se oli, sitä minä en ole vielä pystynyt analysoimaan. Miksi seisoin talvi-iltaisin kovassa pakkasessa ja lumisessa säässä valvomassa juoksijoiden harjoituksia?  Miksi jalat märkinä ja rasittuneena jo päivätöistäni, ilta illan jälkeen siirryin radan varteen antamaan kommentteja? Tällaista tunteiden vuoristorataa voi valmentaja kokea, eikä siihen löydä järjellistä perustetta. Nämä kaikki ovat tunteisiin liittyviä elämyksiä.  Määritelmäni oli: et anna juoksijalle mitään, jollet anna hänelle kaikkeasi.

Ylivalmentaja Armas Valste huolehti Suomen Urheiluliiton valmennuskoulutuksesta. Kävin liiton C-, B- ja A- valmennuskurssit.  Lisäksi sain paljon valmennustietoa omalta kilpauraltani, sillä minullahan oli huippuvalmentajat Eino Leino, Olli Virho ja Armas Valste. Lisäksi keräsin kilpaurani aikana monista lähteistä valmennustietoa mm. ME- juoksijoilta Hannes Kolehmaiselta, Paavo Nurmelta, Lauri Lehtiseltä ja Viljo Heinolta. Kävin myös seuraamassa johtavien ulkomaalaisten valmentajien pitämiä harjoituksia tai heidän luentoja (mm. Arthur Lydiard, Mihaly Igloi, Peter Coe ja Harry Wilson).

Itsekin olen luennoinut seitsemässä maassa valmennus metodeistani. Neuvostoliitossa kolme viikkoa, Japanissa kaksi kertaa, DDR:ssä Länsi –Saksassa, Belgiassa, Ruotsissa ja Virossa. Lisäksi Suomessa olen valmennustietoutta levittänyt luennoiden aiheesta lukemattomissa eri tilaisuuksissa.     

Vuorio/ Haikkola: Kullatut Sekunnit

Raevuori/Haikkola: Lasse Virén Olympic Champion   

Haikkola: Lasse Virén menestyksen portaat     

Vuoden valmentaja vuosina 1972 ja 1976 (SUL:n valmentajayhdistys)

Opetusministeriön myöntämä Suomen liikuntakulttuurin ja urheilun kultainen ansioristi 1985

Suomen Urheilulehden valitsema Kaikkien aikojen valmentaja 1996 ja 2001

Suomen Urheiluliiton verkkoäänestyksessä valittu Vuosisadan valmentajaksi 2006

Suomen urheiluliiton kunniajäsenyys vuonna 2007

Eskon puumerkki-mitali (Aleksis Kiven seura 2016). Annan tälle kuvaavalle huomionosoitukselle erittäin suuren arvon. 

Pro Urheilu-mitali (Opetusministeriö). Tätä mitalia en vastaanottanut, ihan periaatteellisista syistä.

Suomen Olympiakomitean 100- vuotis ansioristi 2007.  En myöskään vastaanottanut ansioristiä, koska silloin katsoin, ettei minulla ollut mitään yhteistyötä Olympiakomitean kanssa, vaan päinvastoin.

Suomen Urheilun kunniagalleria Hall of Fame (2025)

Tehtävät lisääntyivät valmennuksen lisäksi Helsingin Kisa-Veikoissa. Muun muassa kilpailuvaliokunnan jäsenyys, järjestelyvaliokunnan varapuheenjohtajuus ja kilpailujohtajuus mm. maailmankisoissa tulivat tehtävikseni. Johtokunnan jäsenyyden myötä tuli myös taloudellisia vastuita. Esimerkiksi joissain kisoissa oli 120 ulkomaalaista urheilijaa ja saman verran kotimaisia. Kaikki piti maksaa; matkakorvaus-, majoitus- ja päivärahat. Henkilökohtainen vastuu tarkoitti, että jos kilpailut eivät kattaneet kuluja, niin siirtyi maksuvastuu kuluista henkilökohtaisesti hallituksen jäsenille. Toisin sanoen hullun hommaa.

Toimin Helsingin Kisa-Veikkojen varapuheenjohtajana ja hetken myös puheenjohtajana, kunnes minut kutsuttiin Suomen urheiluliiton talous- ja markkinointipäälliköksi huhtikuussa 1973. Siirryin työskentelemään urheilun parissa myös päivisin. Liitto asetti kuitenkin ehdoksi, että luovun Helsingin Kisa-Veikkojen puheenjohtajan tehtävästä. Suomen urheiluliitossa siirryin 1977 toimitusjohtajaksi ja toimin siinä aina vuoteen 1986 saakka. Toimitusjohtajana tein kaksi merkittävää aloitetta IAAF:lle.

Ensimmäinen oli, että IAAF ryhtyisi järjestämään yleisurheilun maailman mestaruuskisoja eli MM-kisoja.  Esitys hyväksyttiin kansainvälisessä urheiluliitossa Puerto Riossa 1979.  Tehokkaaseen lobbaukseen osallistuivat erityisesti Carl-Olof Homén, Armas Valste ja Nisse Dahlman. He olivat kaikki IAAF:n organisaatiossa erinomaisia tässä tehtävässä.  Helsinki sai järjestettäväksi ensimmäiset yleisurheilun maailmanmestaruuskisat vuonna 1983.

Toinen aloite IAAF:lle oli amatöörisääntöjen liberalisoiminen tätä päivää vastaavaksi. Talouspäällikkönä jouduin useaan otteeseen vastaamaan Suomessa tapahtuvista mainoksista, milloin liiton, milloin urheilijoiden taholta. Sääntö-uudistus koski mainoksia, päivärahaa, palkkioita ja palkintoja ilman ylärajaa. Vanhoissa säännöissä oli korkein mahdollinen päiväraha 10 dollaria. Lisäksi uudessa säännössä poistuisi urheilijan amatööristatus. Tämän ehdotuksen käsittely vei monta vuotta IAAF:ltä. Kolmen vuoden neuvotteluiden jälkeen saimme vihdoin aikaan myönteisen päätöksen.

Olen koko ikäni ollut seura-, piiri- ja liittotasolla vapaaehtoisessa toimessa. Aloitin 1947 Myrskylän Myrskyssä toimintojen vetäjänä. Sodan jälkeen seuran toiminta oli olematonta ja talous kuralla. Seura ei pystynyt mm. korvaamaan kilpailumatkoja. Edellä mainitusta syystä ehdotin, ollessani 1947 vuonna seuran hallituksessa, että seura lähtisi rakentamaan tanssipaviljonkia. Seuran hallitus hyväksyi ehdotuksen ja niin alkoi Myrskylän Kiparkatin tanssipaviljongin, hiihtomajan ja hyppyrimäen rakentaminen. Kiparkatin avajaisiin kävin Helsingissä tilaamassa Dallapé orkesterin ja yleisöä lavan avajaisissa oli yli 1000 henkeä. Samalla seuran talous lähti kukoistamaan. Olin Myrskylän Myrskyn toiminnassa mukana vastaamalla seuran harjoitustilaisuuksista, joita olivat mm. voimistelu, nyrkkeily, hiihto ja yleisurheilu. Vastasin myös huvitilaisuuksista joita pidettiin Myrskylässä, Orimattilassa, Mäntsälässä, Pukkilassa ja Askolassa. Huvitilaisuuksissa soitti usein myös Haikkolan orkesteri.

Siirtyessäni Helsinkiin toimin Helsingin Kisa-Veikoissa kaikilla tasoilla valmentajana, toimitsijana, kilpailuvaliokunnassa, kilpailujen johtajana, hallituksessa, varapuheenjohtajana ja seuran puheenjohtajana. Piirin toiminnassa olin valmentajana ja hallituksen jäsenenä. Suomen Urheiluliitossa toimin valmentajana, liittovaltuuston- ja hallituksen jäsenenä sekä päätoimisena virkailijana eritasoilla, toimitusjohtajasta lähtien.

Olympia Stadionin hallituksessa toimin 10 vuotta, mistä minut palkittiin Stadion pienoismallilla. Nyt Stadion on valtavan peruskorjauksen alaisena, ainakin vuoteen 2018. Peruskorjaus muuttaa ja laajentaa stadionin käyttötarkoitusta merkittävästi.

Armas Valste Yleisurheiluklubi ry perustettiin Armas Valsteen aloitteesta saada vannoutuneita yleisurheilun toimijoita huolehtimaan yleisurheilun tulevaisuudesta. Kutsuin 12 henkilöä Myrskylän mökille vuonna 1991 keskustelemaan yleisurheilun tulevaisuudesta. Samassa yhteydessä perustimme Armas Valsteen nimellä kulkevan yleisurheiluklubin. Toimin klubin perustajajäsenenä, varapuheenjohtajana sekä puheenjohtajana yhteensä yhdeksän vuotta. Vuodesta 2000 jatkoin kunniajäsenenä. 

Hannu Teider kirjoitti Armas Valste yleisurheiluklubin sanomissa artikkelin Rollen testamentti: ’Onko koko maailmassakaan yhtään näin laajan kokemuksen omaavaa yleisurheilumiestä kuin Rolf Haikkola? Näköpaikka on vaihdellut järjestöympyröistä johtajaksi kansainvälisiin urheilukabinetteihin, joissa merkittäviä yleisurheilupäätöksiä on tehty.  Maaottelujuoksijasta varttui 1960-luvun kohuvalmentaja, jonka ympärillä riitti aikaansa edellä kuhinaa, värikkäitä markkinatempauksia Raaka-Rollen henkeen. Nelikertaisen olympiavoittajan ja kolme ME:tä yhden kaikkien menestyneimmän juoksijan henkilökohtaisena valmentajana nostan Rollen suomalaisen sankarigalleriaan taiteen ja kirjallisuuden mestareiden rinnalle. Näin pohdin, kun luin Rollen elämän ja Lassen harjoittelun taustoihin pureutuvan teoksen Menestyksen portaat. Kirja arvostelujen jälkeen minulla on syytä todeta, että hyvää tulokseen pääsee ainoastaan uskomalla omaan tekemiseen.’

Ruotsin yleisurheiluliiton kunniamitali

Islannin yleisurheiluliiton hopeinen ansiomerkki

SUL:n kultainen ansiomerkki          

HKV:n kultainen ansiomerkki

SFI:n kultainen ansiomerkki

SVUL:n kultainen ansiomerkki

SVUL:n Helsingin piirin kultainen ansiomerkki

SUL:n Paavo Nurmi mitali

Stadion Säätiön Frenckelin mitali

Paikallislehtien liiton mitali

Apu lehden Voima taito, kunnia mitali

Myrskylän Myrskyn Lasse Virén-reliefi

SUL:n Lasse Virén- mitali

Suomen Urheilun kunniagalleria Hall of Fame (2025)

Urheilujärjestötoiminnan tehtävät

Myrskylän Myrskyn hallituksen jäsen

Helsingin Kisa-Veikot hallituksen jäsen, varapuheenjohtaja, puheenjohtaja

Olympia Stadionin hallituksen jäsen

Urheilulääkäriasema hallituksen jäsen

Lasse Virén-säätiön perustaja ja hallituksen jäsen 

SVUL:n Helsingin piirin hallituksen jäsen

Suomen Urheiluliiton Liittovaltuusto, hallituksen jäsen

Yleisurheilun Tuki-säätiön asiamies

Maaottelu Ruotsi-Suomi joukkueen johtajana

Pohjola-USA ottelun Suomen joukkueen johtaja

Kalevan Kisojen järjestelytoimikunnan jäsen

Maaottelun Suomi-Ruotsi järjestelytoimikunnan jäsen ja puheenjohtaja

Armas Valste Yleisurheiluklubin perustajajäsen, varapuheenjohtaja, puheenjohtaja ja kunniajäsen.

Suomen Mestariurheilijat -yhdistyksen hallituksen jäsen

Lassen ilme oli muuttunut päättäväiseksi. Siinä oli jotain sellaista, minkä voi nähdä vain, kun Lasse oli kunnolla latautunut. Ei ollut epäilystäkään, ettei viritys olisi ollut päällä. Lasse hallitsi tämän virityksen ihailtavalla tavalla ollakseen olympiakisojen ensikertalainen. Seisoin Munchenin olympiastadionin käytävällä tarkastellen 15 huippuunsa treenatun juoksijan valmistautumista kohta alkavaan 10000 metrin finaaliin. Seurasin miten juoksijat käyttäytyivät pienessä tilassa viime hetkellä ennen starttia. Puttemans räpytteli silmiään vähän väliä. Kun se tapahtui useamman kerran, tein johtopäätöksen, että hän oli hermostunut. Bedford kulki rauhattomasti ja vilkuili lattialla makaavaan Lasseen. Ja nyt hän jo muisti, mikä mies tämä Lasse oli. Mietin miten Lassen valmistautuminen oli mahtanut onnistua muihin verrattuna. Kaikilla oli mahdollisuutensa, mutta vain yksi voittaisi ja minulla oli oma suosikkini. Kolme maailmanhuippujuoksijaa ovat kuin postimerkit liimautuneina Bedfordin selän taakse. He vastaavat jokaiseen pyrähdykseen. Shorter seuraa Lassea, mutta joustaa kenties vielä enemmän Bedfordin nykäisyillä kuin Lasse. On selvästi nähtävissä, että Lasse ajattelee koko ajan mitä tekee. Tyytyväisyyteni loppuu, kun kaksi juoksijaa kaatuu nurmikon reunalle. Siinä silmänräpäyksessä tajusin jäykistyneeni tuijottamaan Lassea pitkin pituuttaan maassa. Oliko hänen mahdollisuudet taistella voitosta kaatuneet hänen mukanaan? Ensimmäiseksi ajattelin, että siellä se vuosien työ nyt on. Niin varmoja kun oltiin kultamitalista. Valmentajalle ei juuri järkyttävämpää hetkeä voi kilpailussa sattua. Juuri kun olin jo varma voiton mahdollisuuksista, tuntui, että kaikki romahti. Kuluu runsaat kolme sekuntia ennen kuin Lasse kompuroi ylös ja tajuaa, mihin suuntaan lähteä. Miten kävi? Tuntuu kuin sydän nousisi kurkkuun, hengitys syvenee, kasvot kalpenevat. Hikipisarat nousevat otsalle. Oloni paranee kun näen, että Lassen juoksu sujuu kuin ennenkin. Entäs psyyke? Kestääkö kantti kaatumisen? Saan välittömästi vastauksen, kun hän saavuttaa pääjoukon seuraavalla suoralla. Onneksi Bedfordin vetämänä kärkijuoksijoilla oli menossa juuri 200 m hitaampi osuus, vaikka ME aikaa juostiinkin. Edellisten olympiakisojen kultamitalisti Mohamed Gammoudi kaatui samassa rytäkässä kuin Lasse, mutta hänen juoksunsa loppui siihen kun hän totesi, että kärki karkaa. Mitalijuoksijan hermot eivät kestäneet takaiskua, mutta nuori ensikertalainen Lasse lähtee kokeilemaan Bedfordin kanttia.

On vajaa kilometri jäljellä. Haro laskettelee täysillä Lassen ohi ja samoin tekevät Yifter ja Puttemans. Kun matkaa on jäljellä 600metriä, Lasse panee kaikkensa peliin. Hän ei muuta rytmiä. Mitään varsinaista näkyvää muutosta ei tapahdu hänen juoksussaan. Hän vain ryhtyy käyttämään enemmän voimaa työntöihin. Nilkat työskentelevät tehokkaammin tuoden lisää vauhtia. Puttemans pääse jopa hänen kantaansa viimeisessä kaarteessa. Lasse säikähtää. Samalla hänestä löytyy tuttuja piileviä voimia. Niitä tulee sitä mukaan kuin niitä tarvitaan. Lasse taisteli viimeiset kierrokset vimmatusti. Hän tuli ja voitti Olympiakullan uudella Maailmanennätyksellä 27.38,4 min kaatumisesta huolimatta. Tunnelma oli stadionilla juoksun aikana aivan uskomaton, yleisö nousi seisomaan kunniakierroksen aikana. Se oli hetki jota ei valmentaja kovin usein saa kokea. Se oli yksi dramaattisimmista olympiakisojen juoksuista mitä historia tuntee. Lasse sen teki. Valmentajalle tämä ei ollut mikään 10 sekunnin jännittämiskoitos, vaan se oli 27.38,4 minuutin kestävyysdraama.

Mistä syntyivät Lassen taistelutahto ja itseluottamus kaatumisen jälkeen.? Minä uskon, että terveestä itsetunnosta, itsevarmuudesta sekä onnistuneesta harjoittelusta. Suuriin voittoihin tarvitaan muutakin kuin hyvää fyysistä kuntoa ja vielä enemmän sitä muuta tarvitaan, kun on noustava kaatuneena nurmikolta korkeammalle palkintopallille. Lassen ensimmäinen olympiavoitto oli suomalaisen sisun ja taktiikan loistava näyte sekä tekniikan ja korkean älyn saavutus. Olen todennut, että juoksijasta löytyy tarvittaessa uskottomia voimia kuten, Lasselta löytyi Münchenissä sekä Montrealin 5000 metrin finaalijuoksussa ja myös Moskovan 10000 metrin finaalissakin. Näissä kisoissa hänellä oli mahtava keskittymiskyky. Siihen eivät vaikuttaneet mitenkään ulkopuoliset paineet, joita tuli kaikilta tahoilta. Hän sulki kaikki kylmästi pois mielestään. Hänen stressinsietokykynsä oli aivan uskomaton. Jos puhumme reaalitajusta, niin se oli Lassella erinomainen. Sitä osoittivat hänen kaikki juoksunsa. Lasse pystyi määrittelemään loistavasti jokaisen siirtonsa juoksun aikana, niin kuin ennakkoon oli suunniteltukin. Hän laskelmoi jokaista ohitusta juoksun edistyessä eli milloin ohitus on järkevää ja milloin kannattaa odottaa. Koko kilpailumatkalla hän ei juossut kuin 10-20 metriä ylimääräistä matkaa, kun vastustajat juoksi kaarteissa jopa 80-100 metriä ylimäärästä matkaa.

Samoja tuntemuksia sain tuntea Montrealin olympiakisojen 5000 metrin finaalijuoksun aikana. 7 juoksijaa tuli yhtenä rykelmänä loppusuoralle. Siinä ei kukaan pystynyt istumaan penkillään. Olihan se hermoja koittava näky. Nämä hetket ovat valmentajan huippuhetkiä.

Minut oli valittu ensimmäistä kertaa maaotteluedustajaksi 1500m juoksuun. Kisapaikalla 5000 m edustaja sairastui yllättäen ja minut määrättiin juoksemaan myös 5000 m. Yritin selittää, ettei minulla ollut sellaisia piikkareita, joilla voisin juosta 5000 metriä. Yritimme ostaa uudet piikkarit, mutta koko Oslosta ei löytynyt sopivia, se oli sodan jälkeistä aikaa. Jouduin juoksemaan liian ahtailla piikkareilla. Seurauksena oli, että molempien isovarpaiden kynsien alle oli muodostunut niin kutsutut verityynyt. Seuraavan päivänä oli edessä 1500 metrin kilpailu. Joukkueen mukana ei ollut lääkäriä, joten minun piti itse ryhtyä tekoihin. Otin partakoneen terän ja ryhdyin viiltämään varpaankynsiä ristiin rastiin auki, että saisin pusertaa veren kynsien alta ulos. Jokainen voi kuvitella miltä se tuntui niin yöllä, kuin seuraavana päivänäkin, kun piti juosta kilpaa 1500 metriä. Onneksi kilpailu lähti hitaasti liikkeelle. Varpaat ehtivät turtua ennen viimeistä kierrosta, joten pystyin täysitehoiseen loppukiriin ja voitin ensimmäisen maaottelujuoksuni. Tämä opetti, etten koskaan antanut periksi.

Eräänä talvisena pakkasiltana, kun pakkasta oli yli 20 astetta. Juoksin taas kerran vakioreittäni, eli Hietalahden rannoilla ja olin Hietalahden venelaiturien kohdalla, kun kuulin avunhuutoja. Etsin pimeässä avunhuutajaa ja löysinkin apua huutaneen miehen merestä. Sain nostettua hänet suurella vaivalla vedestä kuivalle maalle. Lenkillä voi siis tapahtua monenmoista ja tämä on yksi, joka on kyllä jäänyt mieleeni.

Aktiivijuoksijana syntyi unohtumattomia hetkiä ja hienoja urheilijaystävyyksiä. Kaikki oli niin uutta, että pienistäkin asioista osasi nauttia ja olla onnellinen. Valmentaminen opetti kuuntelemisen taidon ja lisäksi se teetti paljon töitä. Siihen liittyi jännitystä, innostusta ja tyydytystä onnistumisesta, ja joskus huomasin ihan kateuttakin. Urheilujohtajana paiskin töitä, se oli sovitteluja ja kompromissien tekoa. Hienoimmat muistot ovat kuitenkin aktiivikaudeltani. Olen onnellinen, että sain tehdä valmentajana rauhassa jotakin sellaista, johon kukaan ei voinut puuttua, sain toteuttaa itseni ja tehdä sitä mitä pidin oikeana. Siinä vaiheessa suljin kaiken ulkopuolisen niin totaalisesti, ettei kukaan, ei edes Suomen Urheiluliitto tiennyt valmennussuhteestani Lasse Viréniin. Vasta vuonna 1972 ennen olympiakisoja valmennussuhteemme tuli julkisuuteen.

Armas Valste Yleisurheiluklubi   

Myrskylän Myrsky 

HKV

Stadion-säätiö

Urheilumuseo

 IAAF

 Suomen Urheiluliiton tuottama Yleisurheilusivusto 

 Suomen Urheiluliiton tuottama Yleisurheilusivusto 

90v juhlakuvat